Spring Fäshön

Ihanaa, Henkkamaukan kevätuutuuskatalogi kopsahti postiluukusta!

Are you fucking kidding me??????

Kuvat H&M

Honey, I'm going nuts

Tämä on herkkua.

Turkkilaista jogurttia, pähkinäsekoitusta ja hunajaa. Bye bye, sokerihampaan kolotus.

Älkää hyvät ihmiset tuhlatko lyhyttä elämäänne pelleilemällä niiden rasvattomien aspartaamilitkujen kanssa, jotka eivät edes ansaitse tulla kutsutuksi jogurtin arvonimellä.

Aito tavara, parempi mieli.

Oodi kaalilaatikolle

Freelancer-elämän myötä olen innostunut taas ruoanlaitosta. Olen kokkina(kin) suurten linjojen nainen, en jaksa näprätä ja pipertää kuin joskus hyvin harvoin. Siksi liputan täysillä helppojen ruokien, kuten keittojen ja laatikoiden puolesta, jotka voi esivalmistelujen jälkeen jättää oman onnensa nojaan ja hyvää tulee.

Kaalilaatikko on yksi ikuisuuslemppareistani. Siihen on olemassa vain yksi ainoa ja oikea ohje, äidin antama. Hupaisaksi tämän asian tekee se, että vaikka äitini ruoanlaittotaito on perheessämme yleinen vitsi, kaalilaatikko on se ainoa ruoka, jossa hän todella loistaa. Mysteeri ei ole vieläkään ratkennut. Äitini onneksi hän valitsi lastensa isäksi miehen, joka on intohimoinen kokki. Näinkin voi perheen ruokahuollon ratkaista.

Yksi kaalilaatikon onnistumisen salaisuuksista on haudutus, haudutus ja vielä kerran haudutus. Pikaruokaa haluavat menkööt Mäkkärille. Meinasin vetää kahvit väärään kurkkuun törmätessäni viime vuoden puolella YLE Etelä-Karjalan sivuilla juttuun, jossa yllytettiin kansaa valmistamaan kaalilaatikkoa mikroaaltouunissa. Sanomattakin lienee selvää, ettei kyseinen mössö ollut kaalilaatikkoa nähnytkään. On olemassa pyhiä asioita, joissa vain ei voi oikaista. Perkele.

Aion nyt jakaa kanssanne tämän herkkureseptin. Luonnollisestikaan en voi luvata, että saatte aikaiseksi yhtä hyvää settiä kuin minä tai äitini. Ruoanvalmistus on henkimaailman hommaa, on vain oltava rohkea ja seurattava vaistoaan. Onnea matkaan!

HELKKARIN HYVÄ KAALILAATIKKO

keskikokonen keräkaali (n. 2 kg)
400 g jauhelihaa
puuroriisiä n. kolme kämmenellistä
kaksi lihaliemikuutiota (fondi käy myös)
soijakastiketta
jauhettua valkopippuria
paprikajauhetta
tummaa siirappia
suolaa
korppujauhoja
voita

Suikaloi kaali. Laita ison kattilan pohjalle tilkka vettä, heitä perään liemikuutiot, kaalit sekä riisit. Kattila liedelle porisemaan miedolle lämmölle, sekoita välillä. Ruskista jauheliha pannulla, mausta soijakastikkeella, paprikajauheella ja valkopippurilla. Kun kaali on hieman pehmennyt, heivaa jauhelihat mukaan kattilaan. Lisää siirappia ja suolaa maun mukaan, älä kuitenkaan pihistele. Tarkkoja määriä on mahdoton antaa, pahoittelen. Juuri se oikea suolaisen ja makean liitto löytyy vain kokeilemalla, ellei ole luonnonlahjakkuus.

Kippaa kaaliseos isoon, voideltuun uunivuokaan. Ripottele pinnalle korppujauhoja ja reilut voinokareet. Paista 175 asteessa ainakin pari tuntia, kolme lienee lähempänä totuutta. Jos pinta tummuu liikaa, laita päälle leivinpaperi ja pienennä lämpöä 150 asteeseen. Nauti hyvässä seurassa puolukkasurvoksen kera. Lasi kylmää maitoa maistunee myös kyytipoikana. Kaasunmuodostus maksimoidaan tuoreella ruisleivällä.

Ihana Alicia, ihana New York

Yksi syy siihen, miksi olen viihtynyt viime aikoina niin ahkerasti Bodybalance-tunnilla lienee se, että lonkkienvenytysbiisinä on tämä ihana viisu, joka vie ajatukset takaisin viime huhtikuuhun ja helteiseen New Yorkiin.

Kun sormenpäät venyvät kohti kattoa ja lihakset huutavat Hoosiannaa, kuljen unelmissani Ison Omenan kaduilla kahvimuki kädessä ja huumannun kaupungin tuoksusta, sykkeestä, ihmisistä. Ostan katukeittiöstä hodarin, istun penkille ja vain olen. Annan kaupungin upottaa minut pehmeään syliinsä, katoan siihen.

Voi New York minkä teit. Voiko tästä selvitä muuten kuin laittamalla Mastercardin laulamaan ja lentoliput tilaukseen?

Joku tolkku

Tammikuu - ryhtiliikkeiden luvattu kuukausi. Kun loppuvuosi on vedetty konvehteja ja laardia kaksin käsin, iskee karu totuus naamalle yhtä kipakasti kuin lehmän häntä kärpäsparveen.

Kun strechfarkun napin kiinni saamiseen tarvitaan kaikilla mittapuilla liiallista voimankäyttöä, ei asian voi antaa enää olla. Pieni (?) ihminen kiroaa joustovyötäröt sekä tunikat ja legginsit alimpaan helvettiin, nuo muodinluojien katalat keksinnöt joiden ansiosta salakavala vartalon muodottomaksi paisuminen on ylipäänsä tehty mahdolliseksi.

Arvelin, että luontaistuotteet olisivat toimiva ratkaisu pullataikinamaisen olotilan helpottamiseen. Paastoamiseen siviilirohkeuteni ei riitä, mutta joku kiva puhdistuskuuri antaisi varmasti napakan startin pieneen painonpudotukseen ja sitä kautta kaikin puolin onnellisempaan elämään. Luontaistuotekaupasta löytyikin sopivantuntuinen ja -hintainen purnukka, Bioteekin puhdistuskuuri, jota vielä valmistajan toimesta kehua retosteltiin hyvänmakuiseksi. Nappasin purnukan mukaan ja suunnistin kevein mielin kotikeittiöön sekoittelemaan jauheesta kuonat räjäyttävää ihmelientä.

Kuurin lopullinen vaikutus jäi ikuiseksi arvoitukseksi. Taistelin kolme päivää ja nielin urheasti kalmalta maistuvaa litkua kitusiini, kaksi kertaa päivässä. Kun annostusta olisi pitänyt nostaa, luovutin, itku silmässä ja oksennus kurkussa. Kiitos mutta ei kiitos, pidän itsestäni ja makunystyistäni aivan liikaa.

Epäonnistunut puhdistautumisyritys kirvoitti minut syvälliseen pohdintaan ravinnonhankinnan ja syömisen syvimmästä olemuksesta. Milloin tästä kaikesta tuli niin helvetin vaikeaa? Kuinka hankalaa on muka syödä niin, että jaksaa ja voi hyvin? Vastaus: ei se ole ollenkaan hankalaa.

Marhasin läpi erinäisiä nettisivustoja ja sain uskolleni vahvistusta. Syö aitoja aineksia, vältä eineksiä. Et tarvitse sokeria tai valkoista viljaa. Kaikki lisäaineet eivät ole haitallisia, mutta eivät myöskään tarpeellisia. Syö ruokaa, josta tulee hyvä olo.

Olen nyt pari päivää elellyt entistä tietoisempana siitä, mitä suuhuni pistän. Aamu alkaa munakkaalla, nälkä pysyy poissa monta tuntia. Pyöräytin eilen ison satsin maukasta munakoisovuokaa, johon työnsin surutta aitoa kermaa ja rasvaista juustoa. Yllätys yllätys, pienikin annos riittää tekemään kylläiseksi ja vaikutus on pitkäkestoinen. Välipalaksi maistuu hedelmä, naposteluhampaan kolotukseen on käden ulottuvilla pähkinäpussi. Olo on energinen ja keveä, eikä Activialle ole tarvetta.

Näillä siis mennään. Totaalikieltäytymiseen en usko, vehnäpulla ja irtokarkit saavat maistua edelleen jos ovat maistuakseen. Juuri nyt niitä ei tee edes mieli. Hassua.


P.S. Myydään lähes käyttämätön puhdistuskuuri. Halvalla.

Laskiaispulla my ass

Törmäsin kaupan pullatiskillä laskiaispullalaatikoiden säntilliseen rivistöön. Jo reilu viikko sitten olin kiinnittänyt huomioni kahvilan leivosvitriinissä lepäileviin Runebergin torttuihin. Oli pakko tempaista esiin kalenteri ja tarkistaa faktat: kansallisrunoilijaamme juhlistetaan torttukahvein reilun kolmen viikon kuluttua ja pulkkamäkibakkanaaleihin on aikaa yli puolitoista kuukautta. Pikaisen Facebook-mielipidekyselyn ansioista kävi ilmi, että mämmiäkin on ollut jo marketeissa tarjolla. Kauheatahan se olisi, jos huhtikuun lopussa vaaniva pääsiäinen olisikin päässyt yllättämään.

Nyt en ymmärrä. Eikö sesonkiherkkujen idea ole nimenomaan se, että niitä on saatavilla vain sen tietyn, rajoitetun ajan? Miltä maistuisi joulutorttu toukokuussa tai sima ja tippaleivät marraskuussa? Väärältä. Eräänlainen moraalittomuuden huippu on täyttää pullatiskit kermaisilla houkutuksilla juuri tammikuussa, kun joulukilot painavat lantiolla ja joka ikinen naistenlehti pullistelee kaalisoppadieettejä ja bikinikuntoteemaliitteitä. Perkele! Antakaa meidän purra porkkanamme rauhassa ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä!

Eihän tässä sinänsä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Olemme pikkuhiljaa luisumassa kohti 24/7 yhteiskuntaa, jossa kaiken pitää olla aina auki ja kaikkea pitää olla aina saatavilla. Vaikka sitten laskiaispullia tammikuussa.

Juhlapyhät ja niihin kuuluvat spesiaaliherkut rytmittävät vuoden ja tuovat kaivattua järjestystä pienen ihmisen elämään. Maailmassa, joka on täynnä kaaosta, hektisyyttä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita on oltava jotain mihin voi luottaa. Edes se, että joulukinkkua ei tarjoilla juhannuspöydässä.

Nuhanenä

Vuosi on alkanut hienosti flunssalla, tai oikeastaan helvetillisellä nuhalla josta taas on seurauksena kaikinpuolin vetämätön olo. Toiset sairastaa lomalla, minä silloin kun pitäisi taas alkaa paiskia töitä. Mahtavaa. Teemuki kädessä olen vaeltanut työhuoneen ja sohvan väliä, kiitos kotitoimiston.

Vaan onhan tässä jotain hyvääkin. Naistenlehtien kiihkeästi mainostama "kevyempi startti uuteen vuoteen" hoituu tässä ihan itsestään, kun ruokavalio koostuu teen lisäksi viilistä ja mandariineista. Levottomat 4: kun mikään ei maistu miltään.

Kuvissa c-vitamiinihedelmiä, diskovalolla varustettu vedenkeitin sekä nykyinen paras ystäväni, Pirkka. Mainio tuote niihin hetkiin kun teepussin liottaminenkin on liian raskas voimanponnistus. Pahoitin muuten syvästi mieleni kun tajusin, ettei kaupasta saa enää ruusunmarjateetä juomajauheena (tuskin on saanut enää kahteenkymmeneen vuoteen). Sitä juotiin lapsena mummolassa, ja tällaisina hetkinä jos milloin sitä kaipaisi nostalgian parantavaa voimaa.

Maailmassa on virhe, edelleen.

Rappioromantiikkaa

Yves Marchandin ja Romain Meffren kuvat rapistuneesta Detroitista pysäyttävät ja vangitsevat. Niissä on yhtä aikaa jotain todella rumaa ja äärimmäisen kaunista, lumoavaa. Paikoilleen jääneet tavarat hämmentävät: kirjat kirjastohyllyssä, muovitorso luokkahuoneen pöydällä. Kuin olisi lähdetty äkkiä, jotain pakoon, evakkoon.

Siksikö niiden rujous minuakin viehättää, siirtokarjalaisten jälkeläistä?

Valoa purkissa

Siivosin joulun pois, mutta jotain jäi.



Toisaalla blogimaailmassa viritelmää on kuvailtu köyhän naisen Block-valaisimeksi. Allekirjoitan. Kaikki keinot ovat luvallisia taistelussa pimeää vastaan, paitsi valoletkut. Hui.

Uutukainen vuosi

Vuodenvaihteen juhla sisälsi kaikkea mitä pitääkin: nakkeja, skumppaa ja hyvää seuraa. Kaupungin ilotulitusta tirkisteltiin kahden kerrostalon välistä, vähän sieltä näkyi mutta riitti meille. Lupauksia, tehtiinkö niitä?

Facebookissa nimesin menneen vuoden omalta osaltani rohkeiden tekojen vuodeksi ja lupasin jatkaa samalla tiellä. Makustelin pitkään sanaa "rohkea", kun olin sen niin monta kertaa kuullut itseni yhteydessä mainittavan. En tiedä tuntuuko minusta erityisen rohkealta, enemmänkin koen tehneeni asioita jotka oli tehtävä koska toisinkaan en olisi voinut toimia. Jos se on rohkeutta, olkoon niin.

Netissä kehoitettiin tuhoontuomittujen uudenvuodenlupausten sijasta tarkastelemaan edellisenä vuonna opittuja asioita ja ottamaan niistä vaarin. Olen oppinut ainakin sen, että se mikä näyttää hyvältä paperilla ei välttämättä ole sitä todellisuudessa. Ja että elämä ei ole suoritus, eikä siitä saa lopputodistusta. Joskus on tehtävä epäsovinnaisia ratkaisuja voidakseen elää itsensä näköistä elämää.

Märta Tikkanen sanoo sen vielä paremmin kuin minä:

Luulevat että minä rohkeudesta valitsen taistelun
ei, pakkohan minun on yrittää muuttaa

Luulevat että minä ilokseni valitsen haasteen
ei, pelosta se johtuu, pelosta että kaikki vain jatkuu

Luulevat että minä olen paksunahkainen kun taistelen ja vaadin
ei, minähän itken enkä kuitenkaan muuta voi

Pelotonta uutta vuotta!