Elämä kassiin ja leima passiin

Ei, en ole lähdössä reissuun enkä pakkaamassa muuttokuormaa. Sen sijaan blogi on muuttanut, osaksi Lily-verkkoyhteisöä. Miksi? No kun kimpassa nyt vaan on kivempaa.

Nämä blogiarkistot jäävät edelleen auki, mutta uudet tarinoinnit löytyvät jatkossa osoitteesta

http://www.lily.fi/palsta/rimakauhua-ja-rahkapiirakkaa

Tervetuloa sinne!

Tule hyvä kala, älä tule paha kala

Kaveri linkitti Facebookiin Yle Areenasta löytyvän dokkarin norjalaisesta lohenkasvatuksesta Chilessä. Katsoin sitä tovin ja tulin entistä onnellisemmaksi siitä, että olen saanut tänä kesänä nauttia runsain määrin kotoisen Saimaan antimista eli kotimaisesta järvikalasta.

Ruoasta on tullut jotenkin kamalan vaikea asia. Reilusti kärjistäen voisi sanoa, että joskus tuntuu siltä ettei sellaista ravintoa olekaan, minkä vuoksi ei olisi joko saastutettu maapalloa tai aiheutettu muuten vaan kärsimystä joko eläimille tai ihmisille. Pahimmassa tapauksessa joku on päässyt hengestään sen vuoksi, mitä lautasellani lepää. Kuten vaikkapa tuon kalankasvatuslaitoksen chileläinen sukeltaja.

Tässä lepää kuitenkin näkymätön avainlippu kaulassaan, tuo suomalaisten järvikalojen aatelinen, hopeakylki vailla vertaa.

Muikku, joka tovereidensa lailla eli toivoakseni hyvän, vapaan ja onnellisen elämän ennen sotkeutumistaan oman elämäni (kala)miehen virittämiin verkkoihin.

Menetin kesällä sydämeni ja kieleni herkulle nimeltä rantakala ja vihdoin uskalsin kokeilla sen valmistamista itsekin. Ohjeita on netti pullollaan, tässä niistä yksi variaatio.

RANTAKALA

perattuja muikkuja (tai muuta pientä kalaa)
sipulia
voita
suolaa, pippuria
vettä

Laita ison kattilan pohjalle pieni tilkka vettä. Lado kattilaan kerroksittain muikkuja, suolaa ja sipulia ja lopuksi reilusti voita isoina nokareina. Hauduta lempeällä tulella niin kauan että kalat ovat kypsiä. Nauti hyvän ruisleivän kanssa onnellisena huokaillen. 

Minulle opetettiin, että oikeaoppinen tapa syödä rantakalaa on laittaa soppalautasen pohjalle ruisleipäpala ja kipata kalaa liemineen sen päälle. Voiliemi pehmentää kovankin leivän hetkessä ihanaksi, lusikoitavaksi hötöksi.

Suosittelen kokeilemaan.

Hippimittari tapissa ja maha täynnä

Viikonloppuna tuli heiluttua Kontufolkissa ja nautittua Ravintolapäivästä lyhyen kaavan mukaan. Bloggaukset kummastakin tapahtumasta löydät toisen blogini puolelta, täältä ja täältä.

Rakkaudella,

Hippityttö-79

Helmoissa kesän murusia

Tämän aamun viileä tuuli kaivautui jo villatakista läpi. Ilmassa on reilu tujaus syksyä.

Lauantaina oli toisin.

Elämme kriittisiä aikoja: koskaan ei tiedä, onko tänään viimeinen päivä ottaa maailma haltuun varvastossuissa ja kesämekossa.

Mehua ja onnea

Marttailuni ei enää rajoitu vain marjojen pakastamiseen. Nyt on otettu kovat keinot käyttöön.

Hain anopin aitasta pitkän palvelusuran jo suorittaneen mehumaijan ja laatikollisen vanhoja, pölyisiä pulloja. En tiennyt, aloittaisinko mustikoista vai herukoista, siispä keräsin molempia. 

Latasin maijan ja laitoin tulet pyllyn alle, ladoin puhtaat pullot uuniin ja istuin hellan viereen odottamaan. Kuuntelin aikani porinaa ja lorinaa, laitoin astian alle ja avasin varovasti, melkein henkeä pidättäen, letkun nipistimen.

Sieltä se virtasi. Tummanpunaisena ja sakeana.

Kotimehu.

Tänään toin aarteeni kaupunkiin ja talletin ne taloyhtiön kylmäkellariin. Asetellessani pulloja varovasti kellarikomeron hyllyille, tunsin olevani osa jotakin suurempaa, vuosisatojen jatkumoa.

Sitä persjalkaisten mehunkeittäjien klaania. Sitä, joka tätä maailmaa rakentaa ja pystyssä pitää.

Eikä ollut hullumpi tunne se, ei ollenkaan.

Munanjatkemessuilla

Jos kerran Pohojanmaalle lähretähän, niin silloin vähempi kuin komia ei vaan riitä.

Koska en mitenkään erityisemmin piittaa autoista tai ainakaan rekoista ja vielä vähemmän yleisestä äijäilymeiningistä, olin tietenkin heti messissä kun minulle ehdotettiin päiväretkeä Powerparkiin ja Power Truck Show'hun. No totta helvetissä!

Tapahtuman idea on melko yksinkertainen: otetaan yksi helvetin iso alue, roudataan sinne jumalaton määrä isoja autoja, makkaraperunakojuja ja oluttelttoja. Ja sitten vaan odotellaan kansaa ja kerätään rahat pois. Ja kaikilla on mukavaa.

 Ja olihan siellä oikeasti aika hienoja kiesejä.

Tämähän se on se klisee, miltä maalatut rekat näyttää:

Mutta oli siellä aika paljon muutakin:

En ole tajunnut, että rekkojen koristelu on ihan näinkin valtaisa kultti. Melko harvoin näitä kuitenkaan liikenteessä näkee, enemmän ihan sitä peruskaukokiitoa.

Myös pienemmille ajoneuvoille oli omat osastonsa, mutta niissäkin oli kyllä egot kohdillaan.

Kyllä näistä kelpaa kylänraitilla jenkkaa huudattaa.

Lakeuden ähkyinen kutsu

Pohojanmaan visiitistä selvitty ehjin nahoin ja täysin vatsoin.

Sukulaisvierailut voivat joskus olla henkisesti raskaita, mutta runsaskätinen vieraanvaraisuus (joka ei suinkaan ole vain karjalaisille tyypillinen ominaisuus) jättää loppusaldon yleensä plussan puolelle. Erityisesti, jos talon rouva sattuu olemaan passaamista rakastava eläkkeelle jäänyt suurtalouskeittiön emäntä.

Aamupalapöydässä, nautittuani ensin ison kulhon puuroa sekä keollisen voileipiä plus kahvit ja mehut, minulle osoitettiin kermaista mansikkajuustokakkua ja tokaistiin pontevasti: sinä otat!

Ei tullut mieleenikään vastustella.