Päätin mennä hyvissä ajoin, että saan hyvän paikan, kumminkin ensi-ilta ja sillai. Noh, olihan meitä siellä monta. Melkein kymmenen.
Olin odottanut tätä leffaa jo jonkin aikaa, siitä asti kun talvella törmäsin netissä rainan traileriin. Kun jotain oikein kovasti odottaa, pelottaa aina vähäsen että entäs jos pettymys tuleekin kylään.
Ei tullut. Kovasikajuttu nauratti ja vähän itkettikin.
En tuntenut itseäni tirkistelijäksi, niin kuin tällaisessa helposti on vaarana. Että tässä sitä terveenä ja normaalina tuijotellaan hedelmäaakkonen poskessa kuinka toiset on kehareita ja vähän hassuja. Että kato miten se on söpö, voi että, silläkin on tunteita, sehän on ihan ihminen! Jonkinlainen alistamisen muotohan se on sekin, tehdä oudosta ja pelottavasta söpö ja vaaraton sen sijaan, että suhtautuisi kuin kaltaiseensa.
Kroonisena tunnelukkoilijana kadehdin myös näiden tyyppien avoimuutta. Jos toinen vituttaa, voi huutaa vaikka kesken bänditreenien että olet paskanaama. Ja myöhemmin sovitaan ja ollaan taas kavereita. Maailma ei kaadu ja elämä jatkuu.
Sanotaan, että oikein hyvän elokuvan nähtyään ihminen menee aina vähän tolaltaan ja jäsentää maailmankuvansa uudelleen. En tiedä siitä, mutta ainakin inhoan sanaa normaali taas vähän enemmän kuin ennen.
Onnittelin itseäni myös siitä, että muistin napata kotoa lähtiessäni mukaan rasian, johon elokuvakarkit oli kätevä kipata. Tiukka ei rapiseville karkkipusseille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti