 |
| Kuva: eikiusata.net |
Kävin eilen kuuntelemassa kirjailija Minttu Vettenterän koskettavaa luentoa koulukiusaamisen tuhoavasta voimasta. Vettenterä on paitsi nainen Enkeli-Elisa-projektin takana, myös entinen koulukiusattu. Hän selvisi koettelemuksistaan aikuiseksi, Elisa ei. Viisitoistavuotias tyttö päätyi itsemurhaan, koska ei jaksanut enää elää siinä helvetissä, joksi kiusaajat olivat hänen elämänsä tehneet.
En ole tiennyt, että Suomella on kaikista maailman valtioista kyseenalainen kunnia olla hopeamitalistina siinä tilastossa, jolla mitataan nuorten 15-24 v. tyttöjen itsemurhia. Sitten on vielä ne tapaukset, joita ei virallisesti tilastoida: itsemurhayritykset. Jopa kuusivuotiaan tiedetään Suomessa yrittäneen itsemurhaa, itseään viiltelemällä.
Mikäs paikka tämä olikaan, ai niin, hyvinvointivaltio.
Kaikki koulukiusatut eivät tapa itseään, eivätkä kaikki itsemurhaajat ole koulukiusattuja. Mutta hyvin merkittävä tekijä se kuitenkin on, lasten ja nuorten pahoinvoinnin aiheuttajana. Kun kuunteli luennolla kertomuksia elävästä koulumaailmasta, oli helppo yhtyä mielipiteeseen siitä että oikeastaan pitäisi puhua kouluväkivallasta. Sillä sitähän se on.
Ja siihen pitää puuttua. Kannustaa siihen, että siitä uskalletaan puhua.
Sanoa, että tämä ei käy.
Astuin ulos seurakuntakeskuksen salista lämpimään kesäiltaan, pää painavana ja silmät itkuisina. Menin ruokakauppaan, keräsin koriin jotainihanmitänytvaan. Sitten menin pakastealtaalle ja mietin, mikä tähän auttaisi.
Purkkijäätelön syöminen puutikulla. Ei sillä maailmaa paranneta, mutta tehdään siitä pieneksi hetkeksi aavistuksen siedettävämpi paikka elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti