Marttailuni ei enää rajoitu vain marjojen pakastamiseen. Nyt on otettu kovat keinot käyttöön.
Hain anopin aitasta pitkän palvelusuran jo suorittaneen mehumaijan ja laatikollisen vanhoja, pölyisiä pulloja. En tiennyt, aloittaisinko mustikoista vai herukoista, siispä keräsin molempia.
Latasin maijan ja laitoin tulet pyllyn alle, ladoin puhtaat pullot uuniin ja istuin hellan viereen odottamaan. Kuuntelin aikani porinaa ja lorinaa, laitoin astian alle ja avasin varovasti, melkein henkeä pidättäen, letkun nipistimen.
Sieltä se virtasi. Tummanpunaisena ja sakeana.
Kotimehu.
Tänään toin aarteeni kaupunkiin ja talletin ne taloyhtiön kylmäkellariin. Asetellessani pulloja varovasti kellarikomeron hyllyille, tunsin olevani osa jotakin suurempaa, vuosisatojen jatkumoa.
Sitä persjalkaisten mehunkeittäjien klaania. Sitä, joka tätä maailmaa rakentaa ja pystyssä pitää.
Eikä ollut hullumpi tunne se, ei ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti