Tukkataikaa

Hiukset ovat naisen kruunu, sanotaan. Lapsuuden jälkeen en ole prinsessaleikkejä kaivannut, ehkä siksi en ole ollut aikuisiällä kovinkaan tarkka yläpään karvoituksestani. Kasvaahan ne takaisin ja voihan ne värjätä uudestaan on käytetyin lauseeni kampaamotuolissa. Osasyy lienee myös se, että kuulun siihen kadehdittuun naistyyppiin, jolta löytyy matskua vaikka muille jakaa. Pienikin latvojen tasoitus ja kevyt ohennus riittää jättämään kampaamon lattialle ajokoiran kokoisen karvakasan. (Kyllä, minun tukkaani täytyy myös ohentaa.)

Olen ollut blondi, brunette, punapää ja mustatukka. Jopa kirkasta pinkkiä on tullut kokeiltua. Herätti muuten kivasti hämmennystä Outokummun kylänraitilla. Puolustaudun sillä, että kyseessä oli teatteriroolin vaatima muodonmuutos eikä mikään teiniangstin synnyttämä shokkivärikokeilu. Tukanväri muuttuikin maltillisemmaksi heti kun esirippu oli laskeutunut. Haalistuneempaa shokkipinkkiä surullisempaa väriä tuskin maailmasta löytyy, enkä kokenut väriä niin omakseni että olisin jaksanut nähdä vaivaa sen ylläpitämisen eteen.

Hiukset herättävät tunteita ja jokaisella on niistä jokin mielipide. Kuljin monta vuotta tummassa, lähes mustassa polkkatukassa ja sain kuulla kehuja ihanasta, kiiltävästä ja paksusta tukastani. Sitten kyllästyin ja vaihdoin sliipatun kampaukseni vaaleaan, huolettomaan pörröön. Tulin järjettömän hyvälle tuulelle joka kerta kun katsoin peiliin, mutta tunnelma ympärilläni muuttui jäätäväksi. Kehut loppuivat. Jopa äitini, joka ei ole sitten teinivuosieni millään tavalla kommentoinut ulkonäköäni oli sitä mieltä, että uusi tukka ei sovi minulle. Minä vain nauroin, näytin kieltä ja heilautin tukkaa.

Kadehdin salaa heitä, jotka osaavat ja jaksavat laittaa tukkaansa. Minulta ei onnistu kumpikaan. Kerran ostin äkillisessä inspiraationpuuskassa ilmakihartimen. Siellä se kerää pölyä kylpyhuoneen kaapissa. Pese ja pidä on minulle ainoa oikea vaihtoehto. Järkytin kerran lomareissulla matkakumppanini pahanpäiväisesti kun selvisi ettei reissukassissani ollut yhtään muotoilutuotetta. En mie käytä, totesin iloisesti ja kaveri joutui avaamaan keppanan että tokeni hämmennyksestään. Sittemmin olen kyllä hankkinut muotovaahdon, vahan ja jopa suolasuihketta. Ooh.

Tällä hetkellä viihdyn vaaleassa päässä, enkä vähiten siksi että maantietä ei tarvitse olla värjäämässä piiloon kerran kuukaudessa kuten tumman tukan aikana. Mikä siinä onkin, että tumma juurikasvu näyttää vaaleassa tukassa hyvältä mutta vaalea juurikasvu ei toimi samoin tummassa tukassa? Mystistä. Pakko tosin myöntää, että myös paluu kokonaan omaan väriin on kummitellut mielessä. Maantienruskea? Hmmm. Ajatus kiehtoo, mutta pelkään näyttäväni liian valjulta. Ehkäpä konsultoin vielä luottokampaajaani.

Toisaalta, ainahan sen voi värjätä uudestaan.