Puhelinsaastetta

Yhdistyksen toiminnasta vastaavana henkilönä saa aika ajoin mielenkiintoisia puheluita. Niissä toistuu aina sama kaava:

- Maija-Matti Sejase Suomen yrityspäläpälärekisterijaadajaadaluettelosta päivää. Teillä on ollut tiedot tässä meidän rekisterissä ja lähdin tarkistamaan että onko tullut muutoksia.

- Anteeksi missä rekisterissä...?

- No tässä päläpäläjaadajaada...

- Tuota noin, ei ole kyllä ollut. Tai jos on ollut niin sitten olette ihan ilmaiseksi ne sinne laittaneet.

- Jaa. No siis seitsemänkymppiä plus alvi on tässä nää vuosikustannukset, laitetaanhan me taas vuodeksi eteenpäin jatkoa, eiks niin?

- No ei me nyt kuule laiteta. Kiitos ja kuulemiin.

Joo joo. Hekin tekevät vain työtään. Mutta kyllä minua hävettäisi olla töissä paikassa jonka bisnes perustuu lähtökohtaisesti hyväuskoisten ihmisten kusettamiseen.

Aargh. Alkää soittako enää, kiitos.

Tasapainossa

Jos käy pitkästä aikaa hikoiluttamassa itseään jumppasalilla, eikö ole kohtuullista vetäistä sen päälle pellillinen lohkoperunoita majoneesilla ja ketsupilla, pari kourallista viinikumikarkkeja ja iso lasillinen punkkua?

Niin. Sitähän minäkin. Sitä paitsi niissä karkeissa oli vitamiinia.

Tulipaloturismia

Ensin lauloi paloautojen epävireinen kuoro. Sitten näkyi parvekkeelta puolikkaan taivaan kokoinen savupilvi.

Joimme ystävän kanssa punaviinilasit tyhjiksi ja lähdimme iltalenkille. Leirin R-kioskin kulmalla oli muitakin uteliaita. Jotain vähän noloa siinä on, mennä nyt töllistelemään kun jossain palaa.

Liekit sylkivät ylös korkeuksiin ja savunhaju imeytyi hiussuomuihin ja takinsaumoihin. Illan kylmyys pujahti kaulahuivin välistä iholle ja jäi siihen, vasta baarin rommikaakao ajoi sen matkoihinsa.

Kotona kääriydyin tiukasti peittoon ja katselin myöhäisillan elokuvana oranssin ja keltaisen lukemattomia eri sävyjä.

Onko ihanampaa aamua kuin tää

Sanotaan, että aamiainen on päivän tärkein ateria. Siitä en tiedä, mutta jotain on vedettävä kurkusta alas mieluiten melko pian kioskinluukkujen eli silmäluomien raottamisen jälkeen.

En ole kahvin himoryystäjä, yksi kupillinen riittää hyvin avaamaan aamun.

Jos haluaa, että päivästä tulee erityisen hyvä, silloin aamiainen on tämä.

Seuraaks mua?

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla.

Light my fire

Kun myrskytuuli pauhaa ulkona ja sade takoo ikkunalasia, tekee mieli muistella vähän toisenlaista perjantai-iltaa.

Mökkiranta, lämmin yö, punaviiniä.
Keskikesän juhla. Ja kaksi onnellista tulehen tuijottajaa.

Lotto, lepää rauhassa?

Menivät sitten uudistamaan Lottoarvonnan. Ja kansa pahoitti heti mielensä.

Paskat te mitään lottoamista lopeta. Ihan sama vinkuminen joka kerta kun Facebook uudistuu. Nyt kyllä lähti, mie en ala. Pitäkää tunkkinne! Ja samat naamat siellä edelleen roikkuu.

Ei koira karvoistaan pääse, eikä lottokansa rukseistaan. Kioskille mars.

Kuva täältä.

Sadetta mä kuuntelen joka yltyy vaan

Tämmöinen päivä tänään.

Ylläripylläri

Ooh. Shokkiuutinen. Suurlähettiläät lopettaa.

Paitsi että luulin ihan että ne lopetti jo.

Pieni ja musta

Coco Chanel sen jo tiesi: pikkumusta on yksi parhaista vaatteista, mitä nainen voi omistaa. Päätin, ettei niitä myöskään voi olla liikaa kun iskin silmäni Anttilassa tähän Nanson yksinkertaisen tyylikkääseen kaunottareen, joka orpona, viimeisenä kappaleena vartoi minua vaaterekissä. Kaiken muun hyvän lisäksi sattui olemaan vielä kuponkitarjouspäivä, joten mekko vaihtoi omistajaa ruhtinaallisella 40:n prosentin alennuksella. (Kyllä, harrastan tarjouskuponkeja.)

Iltapukujuhlia lukuunottamatta ei taida olla sellaista tilaisuutta, mihin pikkumusta ei kävisi. Käytin sellaista jopa häämekkona. Eikä tarvinnut pelätä kuohuviinitahroja. Suosittelen lämpimästi.

Nanso on muutenkin ilahduttanut viime vuosina mallistoillaan. Mielsin firman pitkään vain perunasäkkiyöpaitojen ja muiden tätitelttojen valmistajaksi, mutta tuotantolinjalta onkin putkahtanut tasaiseen tahtiin harvinaisen hyvännäköisiä kolttuja. Kotimaisuus, eettisyys ja ympäristöystävällisyys eivät ole varsinaisia haittatekijöitä nekään. Ilokseni huomasin myös, että ensi viikolla aukeaa Nanso Outlet Lappeenrantaan, eikä edes mihinkään hevonpersuksen automarkettiin vaan ihan keskustaan, kauppakeskus Opriin. Juhlaa.

P.S. Raivasin taas vaatekaappia ja huomasin että kaikissa mustissa legginseissä oli reikä. Tai useita. Kaikissa. Heitin ne pois ja mietin, onko kyseessä vain jokin selittämätön pahuus vai universumin tapa kertoa, että pukeutumisen peruspilari voisi löytyä myös jostain muualta kuin kulahtaneista trikookalsareista.

Tukkataikaa

Hiukset ovat naisen kruunu, sanotaan. Lapsuuden jälkeen en ole prinsessaleikkejä kaivannut, ehkä siksi en ole ollut aikuisiällä kovinkaan tarkka yläpään karvoituksestani. Kasvaahan ne takaisin ja voihan ne värjätä uudestaan on käytetyin lauseeni kampaamotuolissa. Osasyy lienee myös se, että kuulun siihen kadehdittuun naistyyppiin, jolta löytyy matskua vaikka muille jakaa. Pienikin latvojen tasoitus ja kevyt ohennus riittää jättämään kampaamon lattialle ajokoiran kokoisen karvakasan. (Kyllä, minun tukkaani täytyy myös ohentaa.)

Olen ollut blondi, brunette, punapää ja mustatukka. Jopa kirkasta pinkkiä on tullut kokeiltua. Herätti muuten kivasti hämmennystä Outokummun kylänraitilla. Puolustaudun sillä, että kyseessä oli teatteriroolin vaatima muodonmuutos eikä mikään teiniangstin synnyttämä shokkivärikokeilu. Tukanväri muuttuikin maltillisemmaksi heti kun esirippu oli laskeutunut. Haalistuneempaa shokkipinkkiä surullisempaa väriä tuskin maailmasta löytyy, enkä kokenut väriä niin omakseni että olisin jaksanut nähdä vaivaa sen ylläpitämisen eteen.

Hiukset herättävät tunteita ja jokaisella on niistä jokin mielipide. Kuljin monta vuotta tummassa, lähes mustassa polkkatukassa ja sain kuulla kehuja ihanasta, kiiltävästä ja paksusta tukastani. Sitten kyllästyin ja vaihdoin sliipatun kampaukseni vaaleaan, huolettomaan pörröön. Tulin järjettömän hyvälle tuulelle joka kerta kun katsoin peiliin, mutta tunnelma ympärilläni muuttui jäätäväksi. Kehut loppuivat. Jopa äitini, joka ei ole sitten teinivuosieni millään tavalla kommentoinut ulkonäköäni oli sitä mieltä, että uusi tukka ei sovi minulle. Minä vain nauroin, näytin kieltä ja heilautin tukkaa.

Kadehdin salaa heitä, jotka osaavat ja jaksavat laittaa tukkaansa. Minulta ei onnistu kumpikaan. Kerran ostin äkillisessä inspiraationpuuskassa ilmakihartimen. Siellä se kerää pölyä kylpyhuoneen kaapissa. Pese ja pidä on minulle ainoa oikea vaihtoehto. Järkytin kerran lomareissulla matkakumppanini pahanpäiväisesti kun selvisi ettei reissukassissani ollut yhtään muotoilutuotetta. En mie käytä, totesin iloisesti ja kaveri joutui avaamaan keppanan että tokeni hämmennyksestään. Sittemmin olen kyllä hankkinut muotovaahdon, vahan ja jopa suolasuihketta. Ooh.

Tällä hetkellä viihdyn vaaleassa päässä, enkä vähiten siksi että maantietä ei tarvitse olla värjäämässä piiloon kerran kuukaudessa kuten tumman tukan aikana. Mikä siinä onkin, että tumma juurikasvu näyttää vaaleassa tukassa hyvältä mutta vaalea juurikasvu ei toimi samoin tummassa tukassa? Mystistä. Pakko tosin myöntää, että myös paluu kokonaan omaan väriin on kummitellut mielessä. Maantienruskea? Hmmm. Ajatus kiehtoo, mutta pelkään näyttäväni liian valjulta. Ehkäpä konsultoin vielä luottokampaajaani.

Toisaalta, ainahan sen voi värjätä uudestaan.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Jos kesä- ja heinäkuu menivät nopeasti, niin elo- ja syyskuu suorastaan hävisivät jonnekin. Lokakuun ensimmäinen, nytkö, siis ihan oikeasti?

Takana on väsyttävä viikko, liikaa huonoja uutisia eikä oikein nyt jaksaisi yhtään mitään. Tällaisina hetkinä toivoo, että elämässä olisi pause-nappula. Karhujen talviunetkaan eivät kuulosta hullummalta, olisin valmis menemään peiton alle vaikka välittömästi. Herättäkää sitten kun kaikki on paremmin.

Valoa viikonloppuun tuo maalta kotiutuvan puolison lisäksi klovneriakurssi. Uskon vakaasti punaisen nenän terapeuttiseen vaikutukseen. Aion myös tehostaa vaikutusta syömällä illalla hyvin ja juomalla vähän punaviiniä. Jo on ihme jos ei mieli kirkastu.

Kuva on arkistojen aarteita, otos syksyiseltä Oriveden mökkimatkalta vuonna miekka kivi. Marjat muistuttavat vähän pellenenää, eikös?