Pistäydyin ohimennen tutustumassa mukavalta näyttävään putiikkiin, jonka ikkunassa olin nähnyt silmää miellyttäviä vaatekappaleita. Jutustelin myyjän kanssa mukavia, sovitinkin yhtä kovin kaunista mekkoa joka harmikseni osoittautui aavistuksen liian isoksi (joskus näinkin päin!). Sovituskopissa mekkoa riisuessani kysyin kuitenkin vaatteen hintaa, koska sitä ei jostain syystä ollut näkyvissä. "Satakakskymppiä", vastasi myyjä, "mutta kun se viimeinen kappale niin voin mie sen sataseen tiputtaa".
Nielaisin. Jumalauta satanen yhdestä mekosta. Ja häpesin saman tien. Ei se ole paljon. Kyseessä oli sataprosenttinen luonnonmateriaali ja paikallisen ompelimon käsintehty tuotos. Oli rypytyksiä ja yksityiskohtia, siis paljon muutakin kuin suoraa saumaa jonka hurauttaa vartissa valmiiksi. Ei siitä hääviä tuntipalkkaa olisi jäänyt edes täydellä hinnalla.
Halpavaatteiden ketjuliikkeet (vai halpaketjujen vaateliikkeet) ovat vääristäneet tavallisen pulliaisen käsityksen siitä, mitä mikäkin maksaa. Jos henkkamaukalta saa kympillä kaksi teepaitaa madeinbangladesh, ei meinaa millään mahtua kaaliin miten joku kotimaan käsityöläinen voi pyytää hengentuotteestaan moninkertaisen summan. Ai kauheeta miten ne on ahneita, suosi tässä nyt sitten suomalaista saatana.
Minä vaadin halpaa miettimättä että kuka sen laskun maksaa. Joku maksaa, jossakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti