Pieni ja musta

Coco Chanel sen jo tiesi: pikkumusta on yksi parhaista vaatteista, mitä nainen voi omistaa. Päätin, ettei niitä myöskään voi olla liikaa kun iskin silmäni Anttilassa tähän Nanson yksinkertaisen tyylikkääseen kaunottareen, joka orpona, viimeisenä kappaleena vartoi minua vaaterekissä. Kaiken muun hyvän lisäksi sattui olemaan vielä kuponkitarjouspäivä, joten mekko vaihtoi omistajaa ruhtinaallisella 40:n prosentin alennuksella. (Kyllä, harrastan tarjouskuponkeja.)

Iltapukujuhlia lukuunottamatta ei taida olla sellaista tilaisuutta, mihin pikkumusta ei kävisi. Käytin sellaista jopa häämekkona. Eikä tarvinnut pelätä kuohuviinitahroja. Suosittelen lämpimästi.

Nanso on muutenkin ilahduttanut viime vuosina mallistoillaan. Mielsin firman pitkään vain perunasäkkiyöpaitojen ja muiden tätitelttojen valmistajaksi, mutta tuotantolinjalta onkin putkahtanut tasaiseen tahtiin harvinaisen hyvännäköisiä kolttuja. Kotimaisuus, eettisyys ja ympäristöystävällisyys eivät ole varsinaisia haittatekijöitä nekään. Ilokseni huomasin myös, että ensi viikolla aukeaa Nanso Outlet Lappeenrantaan, eikä edes mihinkään hevonpersuksen automarkettiin vaan ihan keskustaan, kauppakeskus Opriin. Juhlaa.

P.S. Raivasin taas vaatekaappia ja huomasin että kaikissa mustissa legginseissä oli reikä. Tai useita. Kaikissa. Heitin ne pois ja mietin, onko kyseessä vain jokin selittämätön pahuus vai universumin tapa kertoa, että pukeutumisen peruspilari voisi löytyä myös jostain muualta kuin kulahtaneista trikookalsareista.

Tukkataikaa

Hiukset ovat naisen kruunu, sanotaan. Lapsuuden jälkeen en ole prinsessaleikkejä kaivannut, ehkä siksi en ole ollut aikuisiällä kovinkaan tarkka yläpään karvoituksestani. Kasvaahan ne takaisin ja voihan ne värjätä uudestaan on käytetyin lauseeni kampaamotuolissa. Osasyy lienee myös se, että kuulun siihen kadehdittuun naistyyppiin, jolta löytyy matskua vaikka muille jakaa. Pienikin latvojen tasoitus ja kevyt ohennus riittää jättämään kampaamon lattialle ajokoiran kokoisen karvakasan. (Kyllä, minun tukkaani täytyy myös ohentaa.)

Olen ollut blondi, brunette, punapää ja mustatukka. Jopa kirkasta pinkkiä on tullut kokeiltua. Herätti muuten kivasti hämmennystä Outokummun kylänraitilla. Puolustaudun sillä, että kyseessä oli teatteriroolin vaatima muodonmuutos eikä mikään teiniangstin synnyttämä shokkivärikokeilu. Tukanväri muuttuikin maltillisemmaksi heti kun esirippu oli laskeutunut. Haalistuneempaa shokkipinkkiä surullisempaa väriä tuskin maailmasta löytyy, enkä kokenut väriä niin omakseni että olisin jaksanut nähdä vaivaa sen ylläpitämisen eteen.

Hiukset herättävät tunteita ja jokaisella on niistä jokin mielipide. Kuljin monta vuotta tummassa, lähes mustassa polkkatukassa ja sain kuulla kehuja ihanasta, kiiltävästä ja paksusta tukastani. Sitten kyllästyin ja vaihdoin sliipatun kampaukseni vaaleaan, huolettomaan pörröön. Tulin järjettömän hyvälle tuulelle joka kerta kun katsoin peiliin, mutta tunnelma ympärilläni muuttui jäätäväksi. Kehut loppuivat. Jopa äitini, joka ei ole sitten teinivuosieni millään tavalla kommentoinut ulkonäköäni oli sitä mieltä, että uusi tukka ei sovi minulle. Minä vain nauroin, näytin kieltä ja heilautin tukkaa.

Kadehdin salaa heitä, jotka osaavat ja jaksavat laittaa tukkaansa. Minulta ei onnistu kumpikaan. Kerran ostin äkillisessä inspiraationpuuskassa ilmakihartimen. Siellä se kerää pölyä kylpyhuoneen kaapissa. Pese ja pidä on minulle ainoa oikea vaihtoehto. Järkytin kerran lomareissulla matkakumppanini pahanpäiväisesti kun selvisi ettei reissukassissani ollut yhtään muotoilutuotetta. En mie käytä, totesin iloisesti ja kaveri joutui avaamaan keppanan että tokeni hämmennyksestään. Sittemmin olen kyllä hankkinut muotovaahdon, vahan ja jopa suolasuihketta. Ooh.

Tällä hetkellä viihdyn vaaleassa päässä, enkä vähiten siksi että maantietä ei tarvitse olla värjäämässä piiloon kerran kuukaudessa kuten tumman tukan aikana. Mikä siinä onkin, että tumma juurikasvu näyttää vaaleassa tukassa hyvältä mutta vaalea juurikasvu ei toimi samoin tummassa tukassa? Mystistä. Pakko tosin myöntää, että myös paluu kokonaan omaan väriin on kummitellut mielessä. Maantienruskea? Hmmm. Ajatus kiehtoo, mutta pelkään näyttäväni liian valjulta. Ehkäpä konsultoin vielä luottokampaajaani.

Toisaalta, ainahan sen voi värjätä uudestaan.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Jos kesä- ja heinäkuu menivät nopeasti, niin elo- ja syyskuu suorastaan hävisivät jonnekin. Lokakuun ensimmäinen, nytkö, siis ihan oikeasti?

Takana on väsyttävä viikko, liikaa huonoja uutisia eikä oikein nyt jaksaisi yhtään mitään. Tällaisina hetkinä toivoo, että elämässä olisi pause-nappula. Karhujen talviunetkaan eivät kuulosta hullummalta, olisin valmis menemään peiton alle vaikka välittömästi. Herättäkää sitten kun kaikki on paremmin.

Valoa viikonloppuun tuo maalta kotiutuvan puolison lisäksi klovneriakurssi. Uskon vakaasti punaisen nenän terapeuttiseen vaikutukseen. Aion myös tehostaa vaikutusta syömällä illalla hyvin ja juomalla vähän punaviiniä. Jo on ihme jos ei mieli kirkastu.

Kuva on arkistojen aarteita, otos syksyiseltä Oriveden mökkimatkalta vuonna miekka kivi. Marjat muistuttavat vähän pellenenää, eikös?

Tennaritytön onni

Olen kirjaimellisesti rakastanut puhki Ellokselta aikoja sitten tilatut rakkaudenväriset tennarit. Olen silitellyt murheissani niiden ilkeästi irvistävää pohjaa ja yrittänyt kuikuilla sillä silmällä kauppojen tossukoreihin. Ja ei, en sijoita Converseihin koska en usko niiden kestävän yhtään sen kauemmin kuin parinkympin menomonojen.

Anttilassa ne odottivat minua: viimeinen pari uunista ulos. Aavistuksen reilunkokoisina, mutta ohuen villasukan kanssa oikein sopivina.

Kappas vaan, loppuviikolle onkin luvattu sopivasti kuivaa keliä. Tennaritytön sydän hymyilee.

Kuva ei tee oikeutta, vanhat tossut vasemmalla näyttävät luonnossa huomattavasti tulokkaita kulahtaneemmilta.

E-koodihysteria

Kuva: merfam

Lisäaineeton on päivän sana ja mitä ilmeisimmin uusi synonyymi puhtaalle ja terveelliselle. Sillä myydään ihan mitä vaan, esimerkiksi maustettua jogurttia. Paitsi että paljonkos siinä olikaan sitä sokeria...? Vaivaiset 11 %.

Hohhoijaa. Järki käteen.

Valomatoja

Jos aika käy pelkääjän paikalla tylsäksi, voi aina viihdyttää itseään kamerakikkailulla. Kuutostien tunnelmaa viime sunnuntailta, jostain väliltä Lappeenranta - Helsinki.

Paluumatkalla en kameraa laukusta kaivanut, vaan keskityin puristamaan penkkiä ja toivomaan parasta. Pimeä ilta, rankkasade ja surkeat tuulilasinpyyhkijät: tarvitseeko sanoa enempää.

Kotipihassa huokasin syvään, irroitin kouristuneet sormet penkinreunasta ja halasin kuskia. Saatoin antaa pusunkin.

Selvän teki

Löysin jotain hauskaa paikallisen marketin alehyllystä:

Tiedän, se on hiustenhoitotuote. Mutta miten ihana onkaan ajatus selvityssuihkeesta, jota voisi aina ongelmia kohdatessaan suihkauttaa tusauksen ilmaan ja homma olisi sillä selvä: problem solved. Ja tietenkin sen olisi Muumien lanseeraama tuote, eihän sellaista ongelmaa olekaan jota ei Muumilaaksossa pystytä ratkaisemaan.

Tällä viikolla olisin totisesti kaivannut elämääni selvityssuihketta. En sano muuta kuin että asiaan liittyy autoilu kivisellä mökkitiellä ja alumiinivanteet (jotka ovat muuten paholaisen keksintöä, jos ette sattuneet tietämään). Se on halpaa jos rahalla selviää, minua lohdutettiin ja tottahan sekin, mutta ei se vitutusta poista.

Noh, suihketta ei ollut, itse piti selvitä. Kohtasin siis oman avuttomuuteni ja rengasliikkeen miehisen maailman. Lopputuloksena on ajettavassa kunnossa oleva menopeli ja onnesta ymmyrkäinen nainen, joka uskoi taas elämään ja ihmisten hyvyyteen. Kiitos Vuoksen Kumi.

En silti sano, etteikö selvityssuihke olisi kätevä varuste käsilaukussa. Tai vaikka auton tavaratilassa.