Money for nothing and clothes for free

Pistäydyin ohimennen tutustumassa mukavalta näyttävään putiikkiin, jonka ikkunassa olin nähnyt silmää miellyttäviä vaatekappaleita. Jutustelin myyjän kanssa mukavia, sovitinkin yhtä kovin kaunista mekkoa joka harmikseni osoittautui aavistuksen liian isoksi (joskus näinkin päin!). Sovituskopissa mekkoa riisuessani kysyin kuitenkin vaatteen hintaa, koska sitä ei jostain syystä ollut näkyvissä. "Satakakskymppiä", vastasi myyjä, "mutta kun se viimeinen kappale niin voin mie sen sataseen tiputtaa".

Nielaisin. Jumalauta satanen yhdestä mekosta. Ja häpesin saman tien. Ei se ole paljon. Kyseessä oli sataprosenttinen luonnonmateriaali ja paikallisen ompelimon käsintehty tuotos. Oli rypytyksiä ja yksityiskohtia, siis paljon muutakin kuin suoraa saumaa jonka hurauttaa vartissa valmiiksi. Ei siitä hääviä tuntipalkkaa olisi jäänyt edes täydellä hinnalla.

Halpavaatteiden ketjuliikkeet (vai halpaketjujen vaateliikkeet) ovat vääristäneet tavallisen pulliaisen käsityksen siitä, mitä mikäkin maksaa. Jos henkkamaukalta saa kympillä kaksi teepaitaa madeinbangladesh, ei meinaa millään mahtua kaaliin miten joku kotimaan käsityöläinen voi pyytää hengentuotteestaan moninkertaisen summan. Ai kauheeta miten ne on ahneita, suosi tässä nyt sitten suomalaista saatana.

Minä vaadin halpaa miettimättä että kuka sen laskun maksaa. Joku maksaa, jossakin.

Ruokaa auf Deutsch

Vedin toppahousut jalkaan ja lähdin Lidliin shoppailemaan. Tähän on tultu.

Lidlissä käymisessä on jotain kovin noloa, ainakin täällä itärajalla. Eihän siellä käy kuin ryssät, juntit ja köyhät. Niinpä niin.

Freelance-elämä pakottaa tarkan markan naiseksi ja yllättäen tarjousjaukkari alkaakin kiinnostaa entistä lattenlipittäjää. Kun kassaneiti työntää koodinlukijan läpi kolme kassillista oikein kelvollista ruokatavaraa eikä asiakkaan kukkaro köyhdy edes viittäkymppiä, tulee miettineeksi elämän suuria kysymyksiä, kuten kuka kusettaa ja ketä.

Itse haluan ulkomailla mennä aina paikalliseen ruokakauppaan hypistelemään hillopurkkeja ja makkarapaketteja. Kato, näil on tämmösii! Lidlissä saa saman elämyksen joutumatta poistumaan kotimaan kamaralta. Pakastealtaalla höristin kerran korviani kuunnellessani vieressä kommunikoivan perheen puhetta: he olivat saksalaisia.

Se oli harras hetki.

Naapurisopua

Olemme metsäläiskansaa, me suomalaiset. Ei meinaa rauhanomainen rinnakkaiselo ottaa onnistuakseen, etenkään kerrostalossa.

Kuulostaa siltä, että naapuriin on muuttanut koira. Haukkuva koira. Ennestään siellä asui lapsiperhe jossa käydään iltaisin äänekästä perhepoliittista keskustelua, johon myös alaikäiset osallistuvat. Eräänä perjantai-iltana alaikäisiä ei toivottavasti ollut paikalla, sen sijaan Kaija Koo lauloi Tinakenkätyttöä vielä puoli viideltä aamuyöllä. Kun mies meni ystävällisesti huomauttamaan asiasta, oli vastaus: joo, ei me ainakaan kovemmalle laiteta. No kiva, kiitos ja hyvää yötä.

Facebookista löytyi riemastuttava ryhmä, Heippalappujen ystävät. Kuvat sieltä.