Munanjatkemessuilla

Jos kerran Pohojanmaalle lähretähän, niin silloin vähempi kuin komia ei vaan riitä.

Koska en mitenkään erityisemmin piittaa autoista tai ainakaan rekoista ja vielä vähemmän yleisestä äijäilymeiningistä, olin tietenkin heti messissä kun minulle ehdotettiin päiväretkeä Powerparkiin ja Power Truck Show'hun. No totta helvetissä!

Tapahtuman idea on melko yksinkertainen: otetaan yksi helvetin iso alue, roudataan sinne jumalaton määrä isoja autoja, makkaraperunakojuja ja oluttelttoja. Ja sitten vaan odotellaan kansaa ja kerätään rahat pois. Ja kaikilla on mukavaa.

 Ja olihan siellä oikeasti aika hienoja kiesejä.

Tämähän se on se klisee, miltä maalatut rekat näyttää:

Mutta oli siellä aika paljon muutakin:

En ole tajunnut, että rekkojen koristelu on ihan näinkin valtaisa kultti. Melko harvoin näitä kuitenkaan liikenteessä näkee, enemmän ihan sitä peruskaukokiitoa.

Myös pienemmille ajoneuvoille oli omat osastonsa, mutta niissäkin oli kyllä egot kohdillaan.

Kyllä näistä kelpaa kylänraitilla jenkkaa huudattaa.

Lakeuden ähkyinen kutsu

Pohojanmaan visiitistä selvitty ehjin nahoin ja täysin vatsoin.

Sukulaisvierailut voivat joskus olla henkisesti raskaita, mutta runsaskätinen vieraanvaraisuus (joka ei suinkaan ole vain karjalaisille tyypillinen ominaisuus) jättää loppusaldon yleensä plussan puolelle. Erityisesti, jos talon rouva sattuu olemaan passaamista rakastava eläkkeelle jäänyt suurtalouskeittiön emäntä.

Aamupalapöydässä, nautittuani ensin ison kulhon puuroa sekä keollisen voileipiä plus kahvit ja mehut, minulle osoitettiin kermaista mansikkajuustokakkua ja tokaistiin pontevasti: sinä otat!

Ei tullut mieleenikään vastustella.

Sibulaa

En ole hajuvesinaisia. Paitsi että voisin kyllä olla, jos jostain saisi sellaisen parfyymin, joka tuoksuisi paistetulle sipulille.

Kamera sanoo räps

 

Koska en selvästikään ole tekemisissä tarpeeksi monen addiktoivan nettisivuston kanssa, päätin liittyä myös Blipfotoon.

Idea on yksinkertainen: jokaisena päivänä ladataan yksi, sinä päivänä otettu valokuva. Näin käyttäjä kokoaa sivulleen omaa kuvapäiväkirjaansa, jota myös muut käyttäjät pääsevät katsomaan ja kommentoimaan.

Kuville voi antaa nimiä, kirjoittaa esittelytekstejä tai vaikka tägätä kuvauspaikan karttaan. Minä päätin olla tekemättä mitään niistä. Kuvat puhukoon puolestaan, ja katsoja tehköön niistä vapaasti omat tulkintansa.

Profiilisivuni löytyy täältä.

Kaunis, lahjakas ja ihan v**un sekaisin

Yhden aikamme ikonin kuolemasta tuli tänään kuluneeksi 50 vuotta.

36-vuotias on vähän liian nuori kuolemaan. Toisaalta, ikonille sekin on aika paljon. Palvottuna ei ole helppoa elää, varsinkaan jos ei ole itse oikein kotonaan omissa nahoissaan.

Minulla on jossain aarrelaatikon pohjalla postikortti, jossa on tämä kuva Marilynista, yksi hienoimmista kuvista maailmassa. Kuvan tarina löytyy täältä.

Poseerauskuvissa harvoin on samanlaista tunnetta mukana, mitä tilannekuvissa parhaimmillaan on. Aitoutta, herkkyyttä, hetki joka ei toistu. Tarina, joka pitää tulla kerrotuksi.

Hiljattain katsoin Yle Teemalta koskettavan dokumentin Marilynin viimeisistä vuosista. Jumalattaren elämässä ei ollut paljoakaan kadehtimista. Nainen, jolla tuntui olevan kaikkea: kauneutta, älyä ja lahjoja, mureni elämän edessä aivan palasiksi.

Se on aivan hirvittävän surullista.

Lepää rauhassa, Norma Jean.

Vielä on kesää jäljellä

Anteeksi, jos otsikko tartutti teihin korvamadon. Pomppu-kissakin mourusi autossa kantokopassaan jos mahdollista, vielä kovempaa kun autoradiosta alkoi soida Mambaa. Hyssyttelin, kissittelin ja lohdutin: kyllä, minä niiiin ymmärrän.

Mutta kun sitä on vielä jäljellä, kesää nimittäin. Elokuu on kesäkuukausi, muistutan, jos joku on unohtanut.

Voisihan sitä itkeä, että voi voi, huonot on olleet ilmat. Niin vähän hellepäiviä ja niin paljon sadetta. Paska kesä.

No eikä tasan ole.

Jos olisin tehnyt jonkinlaisen check listin kesää varten, niin kyllä aika monessa kohtaa olisi rasti. Matot on pesty, marjoja kerätty, istuttu terassilla, syöty tuoretta kalaa ja sienikastiketta. Rusketusrajatkin olen ehtinyt saada.

Olen uhmannut koleita päiviä ja syönyt sitkeästi jäätelöä pihalla kumisaappaat jalassa. Olen uinut, saunasta ja ilman koska nyt on kesä ja kesällä uidaan, perkele.

En ole antanut periksi, tiedättekö miksi? Koska talvella, silloin kaikkein pimeimpään ja synkimpään aikaan minä vannoin, että kunhan vaan tulisi kesä, ihan millainen vaan, minä ottaisin sen avosylin vastaan.

Ja näin tein.

Ja ihaninta on, ettei se vieläkään ole ohi. Elokuun pimeät ja pehmeät illat, tervetuloa.

Supermarjaa pakkaseen

Sähköpostilaatikkoon kopsahti taas mahtava mainos.

Acai on uusi supermarja, joka kasvaa Amazonin viidakossa ja sillä on lukuisia ominaisuuksia. Acai-marjassa on luonnostaan paljon erilaisia vitamiineja, mineraaleja ja antioksidantteja. Vain harvoissa ravintolähteissä on yhtä paljon luonnollisia ravintoaineita kuin açaíssa.

Kaikki tämä ja paljon muuta sullottuna pieneen kapseliin ja muovipurkkiin: erikoistarjouksena puoleen hintaan, tzast voor juu. 

Buhahahaaa, nauroin minä, nappasin toiseen käteen poimurin ja toiseen ämpärin ja painelin metsään. 

Minä teille supermarjat näytän. Ja vetelen talvella huulet sinisinä mustikkarahkaa.


Sillä nyt sitä kuulkaa on, mättäät pullollaan vaikka Suomessa ollaankin kovasti huolissaan kun ulkomaanelävät tulee ja vie kaiken ihan varpuja myöten. Toimittaja Vesa Salmisen loistava kolumni aiheesta löytyy täältä.


Enkä muista, milloin viimeksi olisin poiminut itse vadelmia. 

Noh, nyt muistan. Se oli tänään. 


Vatut eivät tule ehtimään pakastimeen asti, ne kuuluu syödä tuoreeltaan. Mieluiten aurinkoisella kuistilla istuen ja pohtien samalla jotain kevytmielistä, kuten elämän tarkoitusta. 


Tuoreen vadelman maku suussa sitä ei nimittäin tarvitse kaukaa hakea. Maailmassa on sittenkin jotain järkeä.