torstai 14. heinäkuuta 2011
maanantai 11. heinäkuuta 2011
sunnuntai 10. heinäkuuta 2011
Kesän ensimmäinen
Ensi-iltajuhlien jälkeen mieli rauhoittui mustikkametsässä. Olin hölmö ja lähdin merta edemmäs kalaan, kunnes tajusin että mehukkaimmat marjapuskat löytyivät ihan nenän edestä, mökkipihasta.
Oikaisin ja käytin valmista murotaikinapohjaa á la Pirkka, sen päälle reilusti mustikoita. Vuoassa on reunat sitä varten että tiedät milloin on tarpeeksi*. Sitten sekoitin keskenään pari desiä turkkilaista jogurttia, kanamunan, puoli desiä sokuria sekä pari lusikallista vaniljasokeria. Mössö mustikoiden päälle ja koko hoito uuniin, puolisen tuntia ja parisataa astetta. Aijai.
Tietysti heittäydyin pusikossa kyykkiessäni myös filosofiseksi. Parhaimpia apajia ei aina huomaa ylimalkaisesti silmäilemällä, joskus täytyy polvistua että löytää todelliset aarteet. Ihan niin kuin elämässäkin. Ooh näitä oivalluksia!
*Vaikka suurin osa marjoista tekisi mieli heittää tuoreeltaan naamariin eikä laittaa piirakkaan, älä kitsastele täytemarjojen määrässä. Mikään ei ole murheellisempaa kuin vähätäytteinen piirakka. Se on itseasiassa rikos ihmiskuntaa vastaan.
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Money for nothing and clothes for free
Pistäydyin ohimennen tutustumassa mukavalta näyttävään putiikkiin, jonka ikkunassa olin nähnyt silmää miellyttäviä vaatekappaleita. Jutustelin myyjän kanssa mukavia, sovitinkin yhtä kovin kaunista mekkoa joka harmikseni osoittautui aavistuksen liian isoksi (joskus näinkin päin!). Sovituskopissa mekkoa riisuessani kysyin kuitenkin vaatteen hintaa, koska sitä ei jostain syystä ollut näkyvissä. "Satakakskymppiä", vastasi myyjä, "mutta kun se viimeinen kappale niin voin mie sen sataseen tiputtaa".
Nielaisin. Jumalauta satanen yhdestä mekosta. Ja häpesin saman tien. Ei se ole paljon. Kyseessä oli sataprosenttinen luonnonmateriaali ja paikallisen ompelimon käsintehty tuotos. Oli rypytyksiä ja yksityiskohtia, siis paljon muutakin kuin suoraa saumaa jonka hurauttaa vartissa valmiiksi. Ei siitä hääviä tuntipalkkaa olisi jäänyt edes täydellä hinnalla.
Halpavaatteiden ketjuliikkeet (vai halpaketjujen vaateliikkeet) ovat vääristäneet tavallisen pulliaisen käsityksen siitä, mitä mikäkin maksaa. Jos henkkamaukalta saa kympillä kaksi teepaitaa madeinbangladesh, ei meinaa millään mahtua kaaliin miten joku kotimaan käsityöläinen voi pyytää hengentuotteestaan moninkertaisen summan. Ai kauheeta miten ne on ahneita, suosi tässä nyt sitten suomalaista saatana.
Minä vaadin halpaa miettimättä että kuka sen laskun maksaa. Joku maksaa, jossakin.
Nielaisin. Jumalauta satanen yhdestä mekosta. Ja häpesin saman tien. Ei se ole paljon. Kyseessä oli sataprosenttinen luonnonmateriaali ja paikallisen ompelimon käsintehty tuotos. Oli rypytyksiä ja yksityiskohtia, siis paljon muutakin kuin suoraa saumaa jonka hurauttaa vartissa valmiiksi. Ei siitä hääviä tuntipalkkaa olisi jäänyt edes täydellä hinnalla.
Halpavaatteiden ketjuliikkeet (vai halpaketjujen vaateliikkeet) ovat vääristäneet tavallisen pulliaisen käsityksen siitä, mitä mikäkin maksaa. Jos henkkamaukalta saa kympillä kaksi teepaitaa madeinbangladesh, ei meinaa millään mahtua kaaliin miten joku kotimaan käsityöläinen voi pyytää hengentuotteestaan moninkertaisen summan. Ai kauheeta miten ne on ahneita, suosi tässä nyt sitten suomalaista saatana.
Minä vaadin halpaa miettimättä että kuka sen laskun maksaa. Joku maksaa, jossakin.
maanantai 21. helmikuuta 2011
Ruokaa auf Deutsch
Vedin toppahousut jalkaan ja lähdin Lidliin shoppailemaan. Tähän on tultu.
Lidlissä käymisessä on jotain kovin noloa, ainakin täällä itärajalla. Eihän siellä käy kuin ryssät, juntit ja köyhät. Niinpä niin.
Freelance-elämä pakottaa tarkan markan naiseksi ja yllättäen tarjousjaukkari alkaakin kiinnostaa entistä lattenlipittäjää. Kun kassaneiti työntää koodinlukijan läpi kolme kassillista oikein kelvollista ruokatavaraa eikä asiakkaan kukkaro köyhdy edes viittäkymppiä, tulee miettineeksi elämän suuria kysymyksiä, kuten kuka kusettaa ja ketä.
Itse haluan ulkomailla mennä aina paikalliseen ruokakauppaan hypistelemään hillopurkkeja ja makkarapaketteja. Kato, näil on tämmösii! Lidlissä saa saman elämyksen joutumatta poistumaan kotimaan kamaralta. Pakastealtaalla höristin kerran korviani kuunnellessani vieressä kommunikoivan perheen puhetta: he olivat saksalaisia.
Se oli harras hetki.
Lidlissä käymisessä on jotain kovin noloa, ainakin täällä itärajalla. Eihän siellä käy kuin ryssät, juntit ja köyhät. Niinpä niin.
Freelance-elämä pakottaa tarkan markan naiseksi ja yllättäen tarjousjaukkari alkaakin kiinnostaa entistä lattenlipittäjää. Kun kassaneiti työntää koodinlukijan läpi kolme kassillista oikein kelvollista ruokatavaraa eikä asiakkaan kukkaro köyhdy edes viittäkymppiä, tulee miettineeksi elämän suuria kysymyksiä, kuten kuka kusettaa ja ketä.
Itse haluan ulkomailla mennä aina paikalliseen ruokakauppaan hypistelemään hillopurkkeja ja makkarapaketteja. Kato, näil on tämmösii! Lidlissä saa saman elämyksen joutumatta poistumaan kotimaan kamaralta. Pakastealtaalla höristin kerran korviani kuunnellessani vieressä kommunikoivan perheen puhetta: he olivat saksalaisia.
Se oli harras hetki.
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Naapurisopua
Olemme metsäläiskansaa, me suomalaiset. Ei meinaa rauhanomainen rinnakkaiselo ottaa onnistuakseen, etenkään kerrostalossa.
Kuulostaa siltä, että naapuriin on muuttanut koira. Haukkuva koira. Ennestään siellä asui lapsiperhe jossa käydään iltaisin äänekästä perhepoliittista keskustelua, johon myös alaikäiset osallistuvat. Eräänä perjantai-iltana alaikäisiä ei toivottavasti ollut paikalla, sen sijaan Kaija Koo lauloi Tinakenkätyttöä vielä puoli viideltä aamuyöllä. Kun mies meni ystävällisesti huomauttamaan asiasta, oli vastaus: joo, ei me ainakaan kovemmalle laiteta. No kiva, kiitos ja hyvää yötä.
Facebookista löytyi riemastuttava ryhmä, Heippalappujen ystävät. Kuvat sieltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


